Ensimmäinen viikko sosiaalisia lähikontakteja vältellen alkaa olla ohi. Kuten edellisessä postauksessani sanoin, normaalistikin arkeni on aika simppeliä, joten radikaalia muutosta tämä kotona itsekseen oleilu ei ole tuonut tullessaan. Isoimmat muutokset ovat tulleet siitä, että ei pääse salille treenaamaan ja siitä, että riskiryhmäläisenä kaupassakäyntiä on tullut välteltyä. Ja se kyllä tuntuu vaikka ei heti uskoisikaan.

Lue myös: Kun arki supistuu

Alkuviikosta piipahdin vielä labrassa ja kirjastossa. Kävin myös toiselle riskiryhmäläiselle kaupassa. Torstaina sain kotiin ensimmäisen tekemäni ruokatoimituksen ja siitä lähtien en ole käynyt muualla kuin ulkona kävelemässä ja pari kertaa läheiseni oven takana ilman lähikontaktia.

Aluksi päivät kuluivat uutisia seuraten. Käytän itse pääasiassa Helsingin Sanomien sivustoa ja välillä Ilta-Sanomien ja YLE:n sivuja. Tärkeintä on mahdollisimman luotettavan uutisoinnin seuraaminen. Tosiaan luin uutisia ihan jatkuvasti ja puhuin läheisten kanssa puhelimessa pääasiassa vain koronasta. Huomasin aika pian, että pää alkaa hajota ja pinna kiristyä. Päätin, että nyt on aika hieman pakittaa ja laittaa rajoja liittyen korona-aiheeseen.

Nyt luen muutaman kerran päivässä HS:n päivittyvää artikkelia, johon on koottu koronasta juttuja ympäri maailman. Satunnaisia kokonaisia artikkeleita luen myös, jos ne kiinnostavat. Olen kertonut läheisilleni (joiden kanssa soittelen), että en pysty koko ajan puhumaan koronasta, sillä muuten ahdistus kasvaa liian suureksi. Minulla on siis ennestään ahdistuneisuushäiriö. Tähän mennessä olen selviytynyt oikein hyvin eikä ahdistuneisuus ole nostanut päätään juurikaan, mutta on hyvä pitää mielessä, että näin vakava aihe ja poikkeustila ovat aikamoinen koetinkivi psyykelle. Myös aivan terveelle psyykelle.

Alkuviikon jälkeen tilanne on jo tasoittunut ja nyt yritän saada tätä uutta arkea muodostettua uudeksi normaaliksi. Pyrin käymään useana päivänä viikossa ulkona kävelyllä ja yhtenä tai kahtena päivässä viikossa tekemään jonkinlaisen lihaskuntotreenin kotona. Haluaisin myös saada tehtyä hieman Yin-joogaa. Yritän kuitenkin olla stressaamatta tästä kaikesta ja antaa itselleni armoa. Tiedän olevani ihminen, joka saa paremmin aikaan kuntosalilla tai joogatunnilla. Jos en nyt sitten saa siirrettyä niitä asioita kotiin, niin ei haittaa. Tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka ei kestä ikuisuutta vaikkakin useamman kuukauden. Meillä kaikilla on varmasti haasteena saada tämä uusi arki toimimaan rutiinilla, sillä olemme pitkän ajan takaa tottuneet toisenlaiseen arkeen. Päivä kerrallaan asiat tuntuu tutummalta ja opimme toimimaan.

Yrittäkää kiltit kuitenkin toimia annettujen suositusten ja ohjeiden mukaisesti. Välttäkää sosiaalisia lähikontakteja, älkää kokoontuko porukalla minnekään, pitäkää kaupoissa ja muualla turvavälejä. Minä riskiryhmäläisenä yritän parhaani väistellä muita, mutta tarvitsen siihen myös teidän apua. 🙂

Jaksamista kaikille, voikaa hyvin ja muistakaa ulkoilla!

P.S. Touhujani voi seurata myös Instagramissa, jossa myös mahdollisesti stoorien puolelle laitan välillä jotain sisältöä:

–> @soderholmirina

Minulla tai lähipiirissäni ei ole koronatartuntoja, onneksi. Se on näin alkuun ihan kaikkein tärkein asia. Sen sijaan meillä kyllä normaalia tarkemmin vältellään sitä, sillä sekä minä että läheiseni olemme riskiryhmässä. Tämä tarkoittaa, että arki supistuu aika reilusti.

Lue myös: Elämänkumppanini MS

Arki ja elämä supistuvat tietenkin melkein kaikilla muillakin, riippuen tietenkin tilanteesta. Monet harrastuspaikat ja vastaavat paikat ovat kiinni eikä päivien ja viikkojen edetessä tiedetä, miten pitkälle virustartunnan ehkäisemiseksi ja epidemian hidastamiseksi vielä joudutaan menemään.

En ole työelämässä, joten arkeni on varsin yksinkertaista jo valmiiksi. Se on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siinä mielessä, että ei tarvitse murehtia muun muassa siitä, miten selvitä työstä ja työmatkoista. Mutta koska arkeni on jo valmiiksi yksinkertaista, niin siitä asioiden pois jättäminen tuntuu jo aika herkästi.

Yksi isoimmista arjen palasistani on kuntosalilla käyminen. Nyt siellä ei tietenkään voi käydä, kun sali on suljettu. Lisäksi alkuvuoden aikana olen käynyt viikottain Yin-joogakurssilla, mutta ainakin nyt tulevana viikkona tuntia ei ole. Treenasin tänään kotona, mutta kyllä se tuntui hieman ankealta. 😀 Toissailtana, kun hyppelin rannalla pienessä pakkasessa portaita ylös ja alas, sain keuhkoputkeni kipeäksi. Siksi en sitten viitsinyt lähteä ulos lenkille. Kotona lämmittely ja treenaaminen onnistuu, mutta ei se sama ole. Välineet ja laitteet eivät ole samalla tasolla kotona. Lisäksi minun on yksinkertaisesti lähdettävä salille liikkumaan tai muuten en saa takamustani irti sohvasta. Liikkumisen lisäksi salilla käyminen tarjoaa minulle sosiaalisia kontakteja, siellä on vuosien varrella ehtinyt saamaan tuttuja. On kuin kotiin astuisi, kun menee treenaamaan. Hieman olenkin nyt huolissani, kuinka psyyken käy näin välttelykauden aikana.

Lue myös: Elämäntapamuutos – Kuntosalilla käntiä takana vuosi

Ostin kokeeksi kaupasta sen verran tarvikkeita, että minun pitäisi pärjätä normaalia kauemmin ilman kaupassakäyntiä. Saa nähdä, kuinka käy. Toki kauppaan menen, jos jotain tarvitsen, mutta periaatteessa riskiryhmäläisenä pitäisi olla normaalia varovaisempi. Aion myös käydä kirjastossa ainakin kerran ja terveyskeskuksessa labrassa varatulla ajalla ellei labra sitä peruuta. Lukuunottamatta näitä menoja ensi viikkoni on tyhjä. Suunnitelmissa on toki käydä myös ulkona kävelyllä ja siten pystyn tapaamaan läheistänikin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tilanne tuntuu kamalan monimutkaiselta ja hankalta.

Monimutkaisen ja hankalan tästä tekee tunteet eikä sille mitään voi. Siksihän monet myös hamstraavat. Sillä vaikka tiedät periaatteessa, mitä tapahtuu niin ilma on täynnä epävarmuutta. Emme ole aiemmin olleet tällaisessa tilanteessa. Sitä miettii joskus, että kunpa ei tarvitsisi mennä minnekään ja voi kunpa voisi olla kotona monta päivää. Läheiseni kysyi, että tuntuuko, että olisit lomalla? Ei tunnu. Menisin mielelläni salille tai joogatunnille. Tai vaikka en menisi niin että periaatteessa voisin mennä jonnekin.

Eikä mikään oikeasti ole pielessä. Ei minulla ole mitään hätää. On muun muassa netti, puhelin, kissa, suoratoistopalvelut ja kirjat. Ja kuten sanoin, uloskin voi mennä. Jopa yhdessä jonkun kanssa, kunhan pitää turvaväliä muihin. Niin ja toki voi käydä jopa kaupassa ja muuallakin kunhan on terve. Jos sairastuu niin ehkä joku käy kaupassa puolestani. Silti mietin, että vaikka viihdyn yksin niin onkohan tämä silti vähän liikaa jo minullekin…

Tällaisia ajatuksia. Ajatuksia on itse asiassa kovin paljon enemmänkin, mutta nämä sain nyt ulos päästäni ja toivottavasti jotenkin ymmärrettävään muotoon. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi kirjoittanut vapaasti ajatuksiani ja tunteitani paperille. Tai ”paperille”. Muistan, miten blogiurani alkutaipaleella ajatusten naputtelu oli niin helppoa. Sitä vaan pisti menemään ja lauseita ilmestyi valkoiselle pohjalle. 😀

Tähän loppuun minulla on vain yksi toive: Mitä tahansa teettekin niin älkää liikkuko muiden parissa kipeänä. Suojataan parhaamme mukaan riskiryhmäläisiä ja erityisesti iäkkäitä.

Tsemppiä kaikille tänä omituisena aikana!