Irinan omaa nimeään kantava blogi on arkea ja elämää taltioiva, elämänmakuinen ja rento. Irina asuu pienessä helsinkiläiskaksiossa. Kodin kokonaisilme on vaalea ja yksinkertainen sisältäen luonnollisia, kodikkaita ja jopa boheemejakin yksityiskohtia. Irina on matkalla kohti minimalismia ja vaikka prosessi onkin jo pitkällä, tekemistä silti riittää. Minimalismin lisäksi blogin lifestyle-aiheet sisältävät kaikkea arjesta, elämästä ja mielenkiinnonkohteista. Löydätkin blogista juttuja muun muassa kirjoista, hyvinvoinnista ja tapahtumista. Kiteytettynä siis teeskentelemätöntä ja aitoa juttua kodista ja muista elämän osa-alueista!
Irina on nelikymppinen syntyperäinen helsinkiläinen, joka rakastaa merta ja kipputoreja, valokuvaamista, lukemista, suklaata, kotivaatteita, päiväunia ja satakielen laulua. Tervetuloa mukaan seuraamaan Irinan elämää!
Pelastin lapsuudenkodistani äitini muuton yhteydessä tämän kenties 60-luvulta peräisin olevan lipaston, joka on käsittääkseni isäni tai famuni hankkima. Mietin jo kolme vuotta sitten isäni kuoltua, että voisin ehkä tämän lipaston ottaa itselleni, mutta se sitten jäi toteuttamatta. Ja kyllähän tämä suloinen perintölipasto nyt aika ihanalta näyttää tuossa olohuoneen nurkassa.
Lipaston puumateriaali vaikuttaisi värinsä puolesta olevan tiikkiä, vai mitä mieltä olette? En tiedä, miksi kalusteen ikä nyt tuntuu olevan minulle jotenkin tärkeä, mutta ilman asiantuntijan apua en kyllä pysty sanomaan, mille vuosikymmenelle tämä menee ja niinpä tämä voi olla mitä vain 50- ja 70-lukujen väliltä.
En ajatellut tässä kohtaa ainakaan mitään sen kummempaa tehdä lipastolle, vaan se saa olla juuri tuollainen. Ainoastaan ylimmän laatikon avaimenreiän ympäriltä on muovinen kehys irronnut, mutta se on laatikossa tallessa ja sen aion jossain vaiheessa liimata takaisin.
Olen todella tyytyväinen, sillä tämä perintölipasto istuu makuuhuoneen ja keittiön väliselle seinustalle itse asiassa vielä paremmin kuin olin mielessäni hahmotellut. Nyt minulla on taas pikkuisen enemmän tasotilaa, jolle voin tehdä asetelmia ja jolla poltella kynttilöitä. Lisäksi lipasto henkii saman aikakauden tunnelmaa kuin toissa kesänä kirpputorilta ostamani 50-luvun sivupöytä, joka toimii makuuhuoneessani yöpöytänä.
Mitäs tykkäätte, onko hitti vai huti ja onko tämä teidänkin mielestä ihan mun juttu?
Hitti ❤️ Rakastan 50-60 luvun huonekaluja. Itselläni on myös pieni teak lipasto olkkarissa.
Hii, kiitos Taiga! <3 Jos tuo nyt sattuisikin olemaan jotain muuta vuosikymmentä, esim. 70-lukua niin ei se haittaa. Olen itsekin 70-lukulainen. 🙂
Sopii tuohon kohtaan muuten tosi hyvin! ? Hyvä, että otit itsellesi!
Mulle lipastosta tulee tosi vahvat 70-luvun vibat jo pelkästään sokkelista. En ole mikään menneiden vuosikymmenten mööpeli-asiantuntija, mutta jotenkin 50- ja 60-lukujen kalusteihin miellän vähän siromman ilmeen kapeine ja korkeine jalkoineen…? Pala perheen historiaa anyway ja se tietty tärkeintä! ?
Kiitos! 🙂
Mulla kävi myös mielessä,voisiko olla 70-lukua, kun googletin aiempien vuosikymmenien lipastoja ja huomasin saman, että niissä oli paljon ilmavia ja keveämpiä jalkoja. No, ei se mitään. Kuten sanottu, lipasto on kuitenkin osa meidän perheen historiaa ja olenhan minäkin 70-lukulainen. 🙂
Hitti! Kaunis on etenkin tuossa ensimmäisessä kuvassa kun tulee kontrastia muista huonekaluista ja esineistä. ?
Kiitos Minna! Kuvailen jossain vaiheessa kyllä kotiani taas vähän laajemminkin, mutta lipasto istuu kyllä tosi hyvin kotiin kokonaisuudessaankin. 🙂
Hitti hitti! Vanhat (perintö)huonekalut tuo mun mielestä moderniin sisustukseen justiin sen tarvittavan roson, ettei näytä huonekalukuvastolta koko koti 🙂
Kiitos Jossu! <3 Huonekalukuvastofiilistä mun kodista ei saa tekemälläkään enkä siitä modernistakaan tiedä, mutta kyllä vaan tuo lipasto tuo ihan omanlaista tunnelmaa tänne kotiin. 🙂
Tykkään, tykkään!!! Ja sopii todella hyvin kotiisi 🙂 Ja kuin lipasto on noin pieni ja siro, se on helppo kokonsa puolesta sijoittaa mihin vain.
Itselläni on myös jemmassa vanha tiikkikaappi, taitaa olla ns. liinavaatekaappi kokonsa puolesta, ja siinä on sellaiset ilmavat jalat alla. Veikkaan 60-lukulaiseksi sitä ja on kulkenut äitini mukana niin kauan kun vain jaksan muistaa.
Harmi, kun se ei juuri tällä hetkellä mahdu kotiini, ellen jossain vaiheessa tee järjestelyitä nykyisten kalusteiden kanssa.
Nämä vanhat kalusteet ovat aarteita ja jos ne kantavat vielä tuttuja muistoja mukanaan, mikäs sen parempaa 🙂
Kiitos Katerina! Voi, kunpa säkin saisit jotenkin kaappivanhuksen kotiisi. Kyllä vaan tällainen vanhempi kaluste, erityisesti perheessä ja suvussa kulkenut tuo mukavaa tunnelmaa. 🙂