Sanotaan, että totuus tulee lapsen suusta. Nyt totuus tulee minun suustani. Muuta vaihtoehtoa ei ole, jos meinaan olla hengissä vielä, kun täytän 40.

Olen persoonaltani iloinen, ymmärtäväinen, oikeudenmukainen. Juuri sellainen, millainen vaikutelma minusta varmaan on blogini kautta teillekin välittynyt. Mutta! Tiedän, miten asioiden pitäisi olla, mutta suurin osa niistä on elämässäni täysin rempallaan. Olen avoin ja haluan siksi myös avoimesti kertoa teille asioista. Ihan kaikesta yksityisestä en tietenkään täällä tule kertomaan ja voi olla, että tämä postaus onkin yksi niistä harvoista kerroista, kun todella tunnustan, miten epätäydellinen todella olenkaan. Jotkut tykkäävät, kun bloggaaja on avoimesti oma itsensä ja jotkut saattavat mahdollisesti jopa vetäytyä takavasemmalle sen myötä. Sen riskin otan, sillä tunnustamalla nämä asiat julkisesti saatan olla itselleni avuksi enemmän kuin omassa päässä näitä hautoessani. Heille, jotka pitävät minua tekopyhänä vätyksenä tämän postauksen myötä ja poistuvat seurastani toivotan vilpittömästi kaikkea hyvää.

En ole koskaan pitänyt liikkumisesta. Paitsi vuonna 2010, kun liikkumiskärpänen puraisi minua ja kävin säännöllisesti päivittäin reippailla kävelylenkeillä. Koin itselleni vieraita tuntemuksia, kun rakkaalla sohvallani istuessani tunsin suurta tarvetta lähteä lenkille. Silloin ei haitannut vaikka taivaalta olisi satanut kiviä, lenkille lähdin ja nautin, kun veri kiersi, hiki virtasi ja korvissa soi lempparimusiikki.

Tämä upea vaihe elämästäni jäi alkutalvesta samana vuonna, kun pakarani kipeytyi koko ajan paheten ja vuoden 2011 puolella mulla diagnosoitiin välilevynpullistuma. Pahoista kivuista kärsin helmikuun alusta lokakuun puoliväliin (2011), kunnes pullistuma leikattiin. Lenkkeilyn makuun pääsin pieneksi hetkeksi keväällä 2012 ja rakastin lenkkeilyä keväisissä maisemissa. Arvostus liikkumista kohtaan ilman kipuja tuntui nousi uusiin sfääreihin keväisistä maisemista nautiskellessa. Kävin epäsäännöllisen säännöllisesti kävelemässä, kunnes heinäkuussa 2012 kivut palasivat. Tällä kertaa kipujen kanssa jouduin elämään vain reilun kuukauden, mutta kivut olivatkin sitäkin kovemmat. Minulta leikattiin toisen kerran välilevynpullistuma syyskuun alkupuolella oltuani ensin kipuhoidossa sairaalassa useamman päivän, kun en enää pärjännyt kotona.

Tuon leikkauksen jälkeen en ole saanut itseäni liikkeelle laisinkaan. Olen jonkinlaisessa kokovartalojumissa ja tiedän sen olevan täysin oma vikani. Tässä minä sohvan nurkassa kyhjötän päivästä toiseen ja vietän aikani läppärillä.  Omistan todella monipuoliset varusteet, joilla voisin harrastaa liikuntaa ihan kotona ja kotini lähistöllä on todella hyvät lenkkeilyreitit. Niin, kerroinko, että mä vaan möllötän sohvalla ja vietän aikani satunnaisia hetkiä lukuunottamatta tässä koneella? 😉

Nytkin katson tuota Figure Twisteriä ja mietin, että pitäisi hieman harjoitella. Sen jälkeen keskityn tähän blogiin ja muihin tärkeisiin asioihin tässä koneella ja teen varmaankin ruokaa. Tämän jälkeen varmaan katson uudelleen Figure Twisteriä ja pohdin, josko nyt hieman twistaisin. Sama toistuu päivästä toiseen.  Olen yksinkertaisesti saamaton. Tähän vaikuttaa laiskuuden ja saamattomuuden lisäksi muutakin, mutta ei siitä sen enempää.

Katson nykyään aika vähän televisiota, mutta olen päättänyt istua Humantoolilla aina silloin, kun katson jonkun lempparisarjan telkkarista. Oikeasti katson lempparisarjat telkkarista niin, että telkkari on tuossa auki ja toisella silmällä katson sitä sarjaa ja toisella selailen blogeja, luen sähköpostia ja teen omaan blogiini postauksia. Humantool näyttää kivalta ja kutsuvalta tuossa viereisessä tuolissa. Kiva sisustuselementti, heh!

Tähän on tultava muutos, aikuisten oikeasti. Mä arvostan itseäni, mutta miksi en tee itseni eteen töitä? Miksi en saa aikaiseksi? Miten ottaa itseään niskasta kiinni?

Sama juttu ruokavalion kanssa. Laihduin sellaisilla tavoilla viime vuonna, että en voi suositella sitä kenellekään kuin vain pieniltä osin. Syön liian vähän päivittäin, joskus parhaimpina päivinä annoksen kaurapuuroa raejuustolla ja mehukeitolla sekä myöhemmin päivästä annoksen rahkaa ja ananasta. Vettä kyllä juon terveellisyyteen vaaditun määrän päivän aikana. Osaltaan terveellisen ruokavalion puutteeseen vaikuttaa minulle rahan vähyys, mutta se ei ole kuitenkaan ole isoin syy vaikkakin aika oleellinen. Isoin syy on taas se sama saamattomuus. Ruoan laittaminen tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä ja vaivalloiselta. Niinä kertoina, kun laitan (ihan oikeaa) ruokaa ja saan sen valmiina lautaselle ihmettelen, mikä siinä nyt muka oli niin vaikeaa. Ja se ihana tunne, kun saa vatsansa täyteen vähähiilihydraattista ruokaa ilman jälkiturvotuksia. Ryhtyminen, niin vaikeaa. Siksi herkästi nälkäisenä laitan itselleni vain helposti valmistuvia juttuja kuten juurikin rahkaa ja ananasta sekä kaurapuuroa. Tai leipää, jonka syömistä minun pitäisi isoissa määrissä välttää, sillä se turvottaa. Tai sitten syön levyllisen suklaata ja pitkitän näläntunteen syntymistä. Viime aikoina tämä on entisestään pahentunut ja niinä päivinä jolloin ”tasaisin väliajoin” söisin edes sen rahka-annoksen ja puuroannoksen olen todella tyytyväinen.

Tähän
kin on tultava muutos, ehdottomasti. Näivetyn pian ja kuolen pois.

Tämä aihe ei sitten onneksi ole itsestäni samalla tavalla kiinni kuin nuo terveyteen vaikuttavat liikkuminen ja ruokavalio. Homma on niin sanotusti työn alla ja hanskassa, mutta tulevaisuudensuunnitelmat työn/opiskelun suhteen ovat vielä avoinna. Tähän saan vinkkejä ja apuja kyllä ja omassa päässänikin näitä pohdiskelen ja pikkuhiljaa työstän mielessäni sekä käytännössä.

Jaahas, taas päästään suhteellisen negatiivisiin tunnelmiin. Olen laiska ja saamaton pitämään (omasta mielestäni) tarpeeksi hyvää huolta kodistani. Osittain siihen liittyy ehkä jopa typeräkin ja liiallinen täydellisyyden tavoitteluni. Ahdistun tavarakasoista ja siitä, että tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan, mutta kuitenkaan en pysty tekemään asialle mitään, sillä vaadin tavaran siirtämiseksi sen, että keksin päässäni tavaralle sen todellisen ja oikean paikan. Lisäksi mielestäni minulla on liikaa tavaraa ja sitä tulisi karsia rankalla kädellä. Karsimiseen ja kodin laittamiseen sekä järjestyksen ylläpitämiseen minulla on nyt kuitenkin aika suuri motivaatio, joten hieman ryhdistäytymällä ja tekemisen aloittamisella saan varmasti ihan hyvää aikaan. Tämä ei siis ole yhtä paha tilanne kuin terveyteni hoitaminen.

Minulla on paljon kavereita, tuttuja ja muutamia äärimmäisen hyviä ystäviä. Tapaan ystäviäni ja tuttujani kyllä, samoin perheenjäseniäni, mutta uskon sosiaalisten suhteitten hoitamiseni vaativan kuitenkin huomattavaa parantamista. Uskon, että lähimmäiseni ymmärtävät niin sanotun yhteydenpitämättömyyteni ja tietävät, että he ovat minulle rakkaita, mutta uskon myös, että vähintäänkin ”omaan partaansa” harmittelevat, kun näkevät minua niin harvoin. Ahdistun herkästi, jos minulla on monena päivänä viikossa paljon asioita hoidettavana ja paikkoja käytävänä ja tarvitsen oman hyvinvointini vuoksi väliin päiviä, jolloin minulla ei ole menoja vaan saan olla ihan yksikseni omassa kodissani.

Minun olisi opeteltava tasapainottamaan sosiaalisten suhteitteni hoitaminen ja oman ajan otto. Onneksi on blogimaailma ja some eli sosiaalinen media, jonka kautta voi jakaa omia ajatuksiaan, seurata itselle tärkeiden ihmisten arkea ja jutustella niitä näitä silloin kun ystäviään ja tuttujaan ei tapaa livenä. <3

Vuonna 2012 muutin aika selkeästi omaa pukeutumistyyliäni. Verkkarit ja tennarit vaihtuivat (onneksi!!!) toisenlaisiin, hieman naisellisempiin ja klassisempiin vaatteisiin. Sellainen muutos vaikuttaa positiivisesti kyllä mieleen ja koko ajatukseen omasta olemuksesta. Pukeutumistyylini muuttamiseen olen edelleen oikein tyytyväinen ja ajatus verkkareista ja tennareista tuolla liikenteessä tuntuu jotenkin rähjäiseltä. Olen nyt kuitenkin jostain syystä laiskistunut hyvinpukeutumisen suhteen ja puen kyllä uuden tyylin mukaiset vaatteet päälleni ulos lähtiessä, mutta se tuntuu todella vaivalloiselta. Miksen vaan voisi hengailla kotona potkupuvussa? 😉 Energia pukeutumiseen on nyt hävinnyt jonnekin ja nappaankin todella herkästi kaapista aina ne samat vaatteet päälleni ja muut vaatteet roikkuvat käyttämättömänä kaapissa. Silti innostun verkkokaupoissa käydessäni kivoista, kauniista ja ihanista vaatteista. Sama juttu meikkaamisen kanssa, en millään jaksaisi panostaa siihen. Ja silti ”kaupungille” lähtiessäni kuitenkin meikkaan: peitän punertavuudet ja näpyt, sipaisen poskipunaa tuomaan hieman tervettä punoitusta poskille ja harjaan hiukseni ojoon. Tietenkin kaikkea tätä varjostaa sekin, kun edelleen kärsin hiustenlähdöstä, puhjenneesta aknesta suunympärysalueelle sekä huonon ruokavalion aiheuttamasta turvotuksesta ja jumiutuneen kroppani kivuista. Ja kun elämässään on huono olla, kaikki tietenkin tuntuu muutenkin vaikealta.

Kaikki, mitä olen nyt yllä paljastanut, on siinä mielessä ongelmaista, että asioita, joihin pitäisi puuttua on nyt niin paljon etten tiedä enää mistä aloittaa. Ahdistaa, kun tehtävien asioiden lista on niin iso että sitä pitäisi jotenkin pilkkoa ja ottaa yksi asia kerrallaan hoidettavaksi. Kaikkia asioita, jos alan kerrallaan tekemään niin pelkään että edessä on vain loppuunpalaminen. Nyt tehtävät asiat ja muutokset tuntuvat isolta möykyltä ja jos nyt pitäisi tosiaan alkaa asioille tekemään jotain, niin todennäköisesti nousisin tästä sohvalta ja päätyisin pyörimään ympyrää keskelle lattiaa ymmärtämättä, mitä ihmettä tekisin ja mistä aloittaisin.

Ihan listana ja tiivistettynä tämän alkaneen vuoden 2013 tavoitteet tulevat tässä.

Nuo asiat ovat kaikki täysin mahdollisia ja siksi ne listasinkin. Mitään mahdottomia en viitsi lähteä tavoittelemaan, perusasiat on ihan ensimmäiseksi saatava kuntoon. Noiden tavoitteiden lisäksi olen myöskin tehnyt lupauksen, yhden ainoan vain.

En liho enää tästä enempää. Kuvittelin etten koskaan saisi lahdutettua, mutta viime vuonna se ihme kuitenkin tapahtui ja sen myötä oloni ja olemukseni niin fyysisesti kuin henkisesti muuttui niin radikaalisesti että menneeseen ei missään nimessä ole enää paluuta. Ei, ei ja vielä kerran ei! Nyt pystyn katsomaan itseäni peilistä ilman vihan tunnetta.

Tämä kaikki minun oli nyt pakko sanoa ääneen, jotta en voisi yhtä helposti enää perääntyä vaan minä tosiaankin saisin hiljalleen elämäni järjestykseen. Minä olen kuitenkin se ihminen, jonka kanssa minun on lopun elämääni pystyttävä elämään ja tahdon todella nähdä vuodet vielä sen pyöreän 40:n jälkeen. Nyt tai ei koskaan.

Ja kyllä, kritiikkiä olen valmis ottamaan vastaan. Ja apua. Nyt en perhana vieköön enää päätäni pensaaseen työnnä!

Enää yksi kysymys: Mistä ja miten aloitan, apua?!!!