Irinan omaa nimeään kantava blogi on arkea ja elämää taltioiva, elämänmakuinen ja rento. Irina asuu pienessä helsinkiläiskaksiossa. Kodin kokonaisilme on vaalea ja yksinkertainen sisältäen luonnollisia, kodikkaita ja jopa boheemejakin yksityiskohtia. Irina on matkalla kohti minimalismia ja vaikka prosessi onkin jo pitkällä, tekemistä silti riittää. Minimalismin lisäksi blogin lifestyle-aiheet sisältävät kaikkea arjesta, elämästä ja mielenkiinnonkohteista. Löydätkin blogista juttuja muun muassa kirjoista, hyvinvoinnista ja tapahtumista. Kiteytettynä siis teeskentelemätöntä ja aitoa juttua kodista ja muista elämän osa-alueista!
Irina on nelikymppinen syntyperäinen helsinkiläinen, joka rakastaa merta ja kipputoreja, valokuvaamista, lukemista, suklaata, kotivaatteita, päiväunia ja satakielen laulua. Tervetuloa mukaan seuraamaan Irinan elämää!
Elämäni aikana liian usein ikäviin kiusaamistapauksiin törmänneenä nämä tämmöiset kismittää ihan hurjasti. En voi käsittää työyhteisöissä (koskee toki muitakin yhteisöjä) kiusaamista, kun tarkoitus olisi puhaltaa yhteen hiileen ja osata arvostaa jokaista yksilöä vaikkei kaikista tykkäisikään. Vaikka en paljon itse kiusaamista ole kokenut, toki olen siitä omankin osani saanut. Muutoin olen vain pyöritellyt silmiäni työpaikoilla, kuunnellen kun ”tädit juoruavat”. Itse pyrin tällaisissa tlanteissa olemaan joviaali ja pysymään pahimmista räksytyksistä erossa. Kun meistä ei kuitenkaan kukaan ole toista parempi.
Olisikin ihana joskus päästä jonnekin, missä saisi osallistua johonkin (työpaikka)kiusaamisen vastaiseen toimintaan. Tämä kaikki pompsahti mieleeni, kun törmäsin erääseen blogipostaukseen aiheesta. Jutun voi käydä lukemassa täältä.
Mitä mieltä te olette työpaikkakiusaamisesta tai kiusaamisesta ylipäätään? Onko teitä kiusattu tai oletteko te joskus erehtyneet kiusaamaan toisia?
Kipeä aihe varmasti, olen onneksi välttynyt tuolta. Koulussa meidän luokalla oli tyttö, jota kiusattiin – en osallistunut mutta en puolustanutkaan, kai sitä pelkäsi että tulee itsekin kiusatuksi. Surkeaa.
Moni pelkää puuttua kiusaamiseen kiusatuksi tulemisen pelossa. Ei hyväksyttävää, mutta täysin ymmärrettävää toisaalta. On hienoa, jos et ole koskaan joutunut moista kokemaan. Aika moni on. :/
Minä jouduin kiusatukse ala-asteella ja tuun sen varmasti muistamaan ikuisesti. Opettajat eivät pystyneet mihinkään mutta äitini pystyi, hän oli nii &quot;paha&quot; suustaan että kiusaaminen lopulta jäi. Eivät kiusaajat ymmärrä mitä voivat tehdä toisen itsetunnolle, ainakaan nämä lapset mutta luulis nyt edes osan aikuisista ymmärtävän…. Rohkenen veikata etteivät oo ikinä joutuneet uhriksi.<br />Työelämässä en oo joutunu onneksi kokemaan mitään kiusaamista ja sehän se hirveää olis mut ehkä nyt &quot;viisaampana&quot; raottaisin sanaista arkkuani 🙂
En ole itse varsinaisesti tullut kiusatuksi, mutta olen sitä nähnyt, joskus jopa puuttunutkin siihen. Juuri vasta kaverin kanssa keskusteltiin, että melkein aina jokaiseen työpaikkaan mahtuu edes se yksi pässi, jonka rakuttaminen vaikuttaa koko työyhteisöön. Se on kyllä ihan totta ja hyvin ikävää :/
Kiva, että huomioit aiheen ja linkitit blogiini! Kyynistyminen on mielestäni uhkana, kun pitkään joutuu kokemaan tällaista. Tunnistan itsessäni, että nykyään välttelen yhä enemmän kontakteja, joissa voi tulla loukatuksi ja kyynisesti ajattelen, etten suo heille sitä iloa. Lähipiirissäni on myös henkilö, joka säännöllisin väliajoin &quot;lyttää&quot; läheisensä. Itsetunto kokee kovia, mutta yritän ajatella, jos ei se tapa, niin se vahvistaa…
Harva kiusatuksi joutunut tosissaan kiusaa. Ehkä pelosta roikkua mukana, mutta tuskinpa osallistuu. Kumma kyllä, miten tuntuu että aikuisillakaan ei ole aina ihan kaikki murot kulhossa sen suhteen, miten toisia kohtelee. Pitäs ehkä kokea itse kantapään kautta ennen ko oppii.
Mä olen kans ollut sellaisissa työpaikoissa, missä on tällaisia pässejä. Millähän ne saisi katsomaan peiliin ja ymmärtämään mitä tekevät? Voisivat käyttää sen energian johonkin muuhun kuin muiden ihmisten latistamiseen ja nälvimiseen. Sitten kun se edes useimmiten jäisi siihen, mutta nämä pahimmat vetävät mukaan sitten vielä mahdollisimman ison letkan että oltaisiin ihan isommalla porukalla vastaan sitä yksinäistä.
Oli kiva huomata sun kirjoittaneen aiheesta, se kun on tässä ollut aina välillä mielessä. Mä olen ainakin päättänyt pistää kiusaajat ulos omasta elämästäni, en tarvitse sellaisia ihmisiä. Työpaikoilla toki asia on aina monimutkaisempi juttu, mutta itse ainakin pyrin pysymään poissa kaikenlaisista nälvimisporukoista ja tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Kaikista ei voi tykätä, mutta ei kenelläkään ole oikeutta lytätä ketään. Kurjaa jos tuollaisia ihmisiä sattuu lähipiiriin ja vielä kurjempi, jos kyse on niin läheisestä ettei oikein välejäkään voi katkoa. Sitten asian kanssa on vain opittava elämään – jos ei läheinen opi tavoille – mutta se on todella raskasta (jonkinlaisella kokemuksella voin sanoa).