Koska jääkiekon MM-kisat ovat alkamassa, on hyvä selventää pari juttua..

Tämä on erään naisen kertomus jääkiekon ihmeellisestä maailmasta.



Koska olen perehtynyt Jääkiekkoon, haluan jakaa tietoni muiden kanssa. Voit luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen perehtynyt aiheeseen varsin laajasti. Kävin 70-luvun lopussa yhdessä Jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti perään toisessa Tampereella 90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt Jääkiekkoa useita kertoja Urheiluruudussa sulkiessani televisiota.



Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan perimmiltään istumapaikoista. Pelissä on kaksi joukkuetta ja paljon numeroituja pelaajia. Heille ei kuitenkaan ole varattu numeroituja paikkoja. Paikkoja on vähemmän kuin pelaajia. Osa pelaajista joutuukin istuimen vapautumista odotellessaan säntäilemään aidatulla kentällä. Aitauksessa olo on tehty mahdollisimman vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen liukkaaksi ja pelaajien jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät. Lisäksi toisen joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.



Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen Capo di tutti capi. Hän on se huonosti istuvaan ja räikeään pikkutakkiin sonnustautunut yrmy mies, joka jauhaa koko ajan purukumia. Hän häätää muutaman pelaajan kerrallaan aitaukseen tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät haluaisi päästää ketään lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat aitauksesta tulijoita isoilla hanskoillaan ja käyräpäisillä kepeillä, eli
mailoilla.



Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin, mutta siitä joutuu tappelemaan. Yksityisen istumapaikan myöntää yleensä näkövammainen, mustavalko-paitaan sonnustautunut mies, 
kutsumanimeltään Mulkku. Jos Mulkku ei ole päässyt aitaukseen, häntä saattaa tuurata myös Dorka tai Pelle. Pelaaja saa istua privaattiaitiossa kuitenkin vain pari minuuttia kerrallaan. Sitten hänen on taas lähdettävä takaisin aitaukseen tönittäväksi ja kampitettavaksi.



Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan He
seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen laatikoiden
eli maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi. Aitauksessa
vuorollaan olevat pelaajat koettavat osua näihin raukkoihin mustalla
kumikiekolla, jota lyödään em. mailoilla.



Jäähallissa soitetaan usein kivaa jumppamusiikkia. Katsojilla on kaksi tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti seurattava em. mustaa kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei osu kiekolla
maalivahtiin,vaan kiekko livahtaa maaliin, on katsomon reagoitava
salamannopeasti. Mikäli katsoja kannattaa sitä joukkuetta, jonka maaliin kiekko osuu, hänen on huudettava mahdollisimman kuuluvasti "paitsio".
Mikäli katsoja kannattaa toista joukkuetta, hän voi huutaa mitä
tahansa, kunhan huutaa kovalla äänellä. Esimerkiksi
"Öööh-haa-möää-haa" on suositeltava huuto.



Katsojien toinen tehtävä on tunnistaa pelissä mukana olevia
vähemmistöjen edustajia. Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat tosi
päteviä tunnistamaan esimerkiksi joukkueisiin kuuluvia homoseksuaaleja. Pelin edetessä useaa pelaajaa tervehditäänkin katsomosta iloisilla ja reippailla "homoo-o-o" -huudoilla.



Nyt vain seuraamaan Jääkiekkoa! Se on todella mielenkiintoista, kun
ymmärtää pelin juonen :)



Teksti lainattu


Ja sitten peukut ja varpaat pystyyn, että Leijonat menestyy kisoissa! <3 <3 <3